Oli aamuyö, ja kaduilla ja toreilla oli hiljaista. Tuon hiljaisuuden rikkoi vaimea mutta voimistuva epäsäännöllisten kolahtelujen ja joltisenkin vaivalloista mutta tukahdutettua raahautumista olennoivat äänet, jotka liikkuivat puistosta kirkon suuntaan. Puiston pitkillä käytävillä nuo äänet liikahtelivat hitaasti edestakaisin.

Kioskiyrittäjä Rauno H. Lyökki jr. oli päättänyt siirtää kojuaan. Siirtopäätöstä oli edeltänyt pitkä, kivulias ja tuskallinen jaakobinpaini oman itsen ja osittain joidenkin muidenkin kanssa. Mutta nyt, kun päätös oli tehty ja kioski siirtynyt ensimmäiset metrit, olo oli vapautunut ja energinen. Siispä, Rauno oli nyt innoissaan ja tohkeissaan myydessään uudessa asemapaikassaan ensimmäiset lihaspiirakat.

Öiset raahautumisäänet suuntasivat nyt kirkolta kohti kioskia... tai siis edestakaisin... edestakaisin. Ne kiersivät lopulta laajaa, ovaalinmuotoista kehää Raunon ympärillä. "Tervehdys työväenluokan diktatuurista, toveri... ei sullois lainata ketsuppia", käytiin aamuöisin kehältä kyselemässä. Raunollahan oli, kahdenlaistakin ketsuppia, tavallista suomalaista Felix-merkkistä ja intialaista erikoisvahvaa, poltetuista ruumiista tiivistettyä ja tislattua Xilef-merkkistä. Intialaista hän antoi vakioasiakkaille maksutta suoraan silmille ja sieraimiin, suomalaisesta hän peri tuntuvan korvauksen ja sitä sai vain lusikallisen kerrallaan. Öiset raahautujat vetäytyivät päivän ketsuppikiintiönsä (yksi Felix-annos ja kolme Xilef-annosta) saatuaan jonnekin pois, ellipsinmuotoista rataansa pitkin.

Raahautujien vaiettua hiljaisuutta rikkoi vain etäisen liikenteen satunnaiset äänet. Rauno kuunteli tätä upeaa, ikäänkuin samanaikaisesti kaikkialle kiitävää, harsomaista äänimaisemaa kevyen tyytyväisenä: samalla tahmaisia grillimakkaroita paksuissa sormissaan pyöritellen. Pitäsikö siirtää kioski lähemmäs liikennettä? Rauno mietti asiaa tovin ja haroi otsaansa, johon jäi pitkiä, rasvaisia jälkiä. Kioskin suljettuun myyntiluukkuun koputettiin. Luukun ulkopuolella tavallaan häivähteli jokin, jossain määrin oudohko olento. Koska olento muistutti Raunon mielestä huomattavasti omaa peilikuvaansa, hän avasi luukun ja kysäisi: "Mitä minä haluaisin?" Siihrn olento vastasi: "Mitäkö minä haluaisin...?" ja sen jälkeen huomattavasti kevyemmällä, kuiskaavalla äänellä: "ja kolme nakki sekä ison lasin piimää."

Rauno otti pinkasta tukevan nipun serviettejä ja pyyhkäisi kasvonsa puhtaaksi rasvasta. Servietteihin jäi erikoiset jäljet. Jäljistä hahmottui kasvot, joitten huulilta kuului käheä-ääninen kysymys: "Laitetaanko kaikilla mausteilla?" Rauno nyökkäsi isällisen hellästi ja vastasi: "Vähemmän ketsuppia kuin tavallisesti." Peilikuva myyntiluukulla hermostui: "Minulle ensin! Ja paljon valkosipulia. Ekstra-annos. Ja roima suihkaus chiliä - suoraan öögaan!" No, siitähän syntyi ensin sanaharkka ja sitten ilmiriita.

Lievähkön laskuhumalaista oloa päämäärättömästi käveleskelemällä tasoitteleva Jukka Puotilan esittämä Paavo Väyrynen sattui juuri parahiksi todistamaan kioskin sisällä käytävää jokseenkin omalaatuista nujakkaa. Siellähän nujakoi tuttu kioskinpitäjä itsensä kanssa suorastaa hengenvaarallisesti! Mitä se nyt tuolla tavalla sotkee naamaansa ketsupilla?
Puotila-Väyrynen halusi nyt kysyä kioskinpitäjältä jotakin tuosta kieltämättä hieman erikoisesta, mutta kuitenkin jollain tavalla runollisesta painiskelusta itsensä kanssa.

"Terve vaan terve. Minäkin olen nähnyt yhtä jos toista jo ennen Kekkosen valtaanpääsyä, mutta varsinkin sen aikana ja jälkeen, mutta sinun tilanne näyttää nyt siltä, että kuolet pian vitutukseen, ellen kutsu hätiin ensiapua, poliisikoirapartiota ja iltapäiväjournalisteja...
niin että valmistahan rasvainen annos ranskalaisia nauravilla nakeilla ja isolla maidolla..." Nujakoiva mies keskeytti hetimiten paininväännön ja nyrkkeilyn, vaikka oli juuri saamassa itsestään pitävän heitto-otteen. "Ei poliiseita ei ensivasteita tänne", toskelsi hän hätääntynteenä kasvojaan hihoihinsa pyyhkien.
"Iltapäivälehtien journalisteja voisit kyllä tänne pyytääkin pari kappaletta, niitä verkkosukkaisia korsettimimmejä nimittäin", sammalsi Rauno vielä hihojensa välistä. Sitten hän valmisti Puotila-Väyrysen tilauksen ja sanoi annosta ojentaessaan Lipposta imitoiden: "Tekis niinku kuus jöröö viiskäänt senttii, mitäpä muuta kuuluu kepluttelijoille siellä Siperian orsilla, heh-heh?" Paavo-Puotila vastasi: "No tuota siis, niiku maakuntien metsäsuomi tiätty tarttis niiku sillee omat juttusa myös, tai siis, mut mähän en just ny tota niiku siis just nyt tiäksä tiä, kato kun mä käyn vaan Mäkkärikkä syomässä, kato tiäksä". "Mikä sellanen Märkäräikkä mahtaa olla?" tiedusteli Rauno ja nojatui lähemmäs Puoti-Väyryä, tässähän oli aluillaan harras & syvämietteinen rupattelutuokio. P-Väyrynen veti syvään henkeä, sillä nyt hänellä oli todella painavaa sanottavaa.

Ennen kuin puotiväyry sai sanaakaan sanotuksi, hän tarkensi katsettan Raunon ohi tai läpi ja puhalsi sieraimistaan lakritsipötkynvahvuista räkäjöötiä. Sitten Väyrys-Puotila kiskaisi kipakalla niskaliikkeellä tuon tahmean, kellertävän eritemassan takaisin sieraimiinsa. Nielaistuaan kurkkunsa selväksi hän päästeli sanoja suustaan rauhallisesti punniten, ilman mitään kiirettä: "Mäkkäri on kato pala taivasta maan päällä." "Minkä värisiä enkeleitä siellä on?", tiedusteli Rauno pikkuoravia imitoiden. "Lähinnä ovat hailakan okran värisiä", vastasi jalasmökkipoliitikko ja heikompilahjainen, mutta öljyttyjä lihaksiaan mieluusti pullisteleva näyRttelijä oudon kumealla ja kummallisesti kaiutetulla äänellä. Tähän asiaan Raunolla ei ollut mitään sanomista eli hän oli ns. sanaton.

Niinpä Rauno päätti lähteä Väyrys-Puotin opastamana sinne "maanpäälliseen taivaspaikkaan" okranvärisiä enkeleitä katsomaan. Matkaeväiksi he ottivat pakastimesta kahdeksan ketsuppiraahautujaa sekä pussillinen pippurisumutetta. Rauno, elikkä Rane, kuten Puotila-Väyrynen häntä jo tuttavallisesti kutsui, marssi edellä. Ketsuppiraahautujat olivat Puotila-Väyrysen rinkassa ja huusivat Ranelle kulkuohjeita, ripottelivat pippurisumutetta jälkikoirien hämäämiseksi ja keksivat loputtomasti lisänimiä kantajalleen, Puotila-Väyryselle. Väyry-Pote sai pahanlaisesti pippurisumutetta kieroon konkkanokkaansa ja päästi ulos tannerta tömisyttävän aivastuksen, joka varisteli kuusen oksostia laajalla sektorilla. Aivastuksen jälkimainingeissa Putikka-Vöryn elimistö valmisti vastatsunamina suolistosta lähtevän purkauksen, joka ulos tullessaan ikäänkuin sähkömagneettisena sinihehkuisena aaltona levisi valoäänennnopeudella jopa etäisempiin kuvernementteihin. Rauno hihkui innostuksesta nähtyään ja kuultuaan tuon massiivisen spektaakkelin ja päästi ulos ohuen, hajuttoman ja hyvin hiljaisen käsitetaiteellisen luonnoksen pierusta "an sich".

Mäkkäriin oli pitkä jono. Jonossa oli useita hieman vajaan näköisiä, mutta omalla oudolla tavallaan mielenkiintoisia ihmisiä. Vyöry-Pötky takertui erään urpilaisen läheisyyteen: "...sillä on kuulema Kivikasvojen sketsejä ja kaikki Timo Koivusalon elokuvat kotiteatterissaan..." Nuo uskomattomat aarteet hämmensivät, kiihottivat ja pierettivät Pyötsy-Väpää siis aivan järjettömästi. Jonon edettyä ovelle Väpyskän ympäröi jo niin vahva dunkkis ettei häntä päästetty sisään. Masentuneema Vöyry palasi Raunon luo. Hänellä oli niin paha olo, että ihan itketti. Votjak-Pavel väänsikin oikein niin valtavan porun ja pillityksen, että muita jonottajia jo hävetti.

Vollotuksen jatkuttua vartin verran poliisipartiolla vahvistettu ambulanssi haki Votka-Peten pöpilään tutkittavaksi. Siellä hänen päähänsä luonnollisena ensiaputoimenpiteenä kairattiin suuri reikä johon puhallettiin paineella kymmenisen litraa vahvaa ruotsalaista sinappia. Kallo suljettiin betonoituvalla mätitahnatupolla ja sitten vain odottelemaan alkaisiko kaiffari joraan abbaa vai frijid pinkiä. Mutta - hieman yllättäen - ei se tehnyt kumpaakaan! Se vain tuijotti suoraan eteensä ja sanoi viimein: "Saanko kaksisataakuusi nupinaulaa." Ne saatuaan hän tunki nupinaulat suuhuntsa ja sieraimiinsa. Sitten ei tapahtunut pitkään aikaan mitään - itkukin loppui. Mutta hiljaisuuden jälkeen alkoi taas tapahtua!

Pötsy-Vogulin päässä inahti jokin ajatuksentapainen. Se kiersi eturaivosta takaraivoon ja sieltä vasempaan otsalohkoon, muuttuen siellä eräänlaiseksi hyvin luonnosmaiseksii aksioomaksi. Sen jälkeen oli taas toivottoman pitkäkestoinen tauko. Tuon tauon aikana Syhnö-Mogulin aivot ns :"löivät tyhjää". Sensijaan raajat toimivat moitteettomasti: kädet huitoivat ympäriinsä ja jalat viimeistelivät koreografian siten että kokonaisuus oli äärimmäisen tappava. Eräs herra, muuan sattumalta paikalle saapunut Ewald Kytö, katseli tätä tovin varsin kiinnostuneena. Herra Kytö oli näetsen hiihtomaajoukkueen kykyjenetsijä, joka talviolympialaisten jälkeen oli lähetetty etsimään edustusjoukkueeseen uusia pinkojia teemalla "Kunnolla ei väliä, kunhan asenne kohdallaan". Ja niinhän siinä kävi että Köpsy-Vuloggi sai pestin hiihtomaajoukkueen kisamaskottiharjoittelijana.

Samaan aikaan toisaalla, Mäkkärin enkelitaivaassa, Rauno lopetteli ateriaansa ketsuppiraahautujien töniessä häntä liikkeelle: "Pitäis lähteä katsomaan, miten se Rötös-Viillokki pärjää!". Raunosta oli nyt tullut miehinen mies ja hän vastasi, typerästi ilmehtien, :"Menköön nyt kuulkaa Kutos-Pöllykki vaikka hevonpersieseen".

Niinpä kaikki nousivat raitiovaunuun, joka kuljetti heidät kohti auringonnousua.

*