mäyräkoira. Pieni se on, mutta hyvin sitkeä. Kärttyisä se on ja kova haukkumaan. Se seisoo aina kulmittain ja vikisee. Hitaasti ja itseään hiplaten. Kuin tyhjiin ammennettu tonkka. Kuin täydeksi täytetty taikana-astia. Huonokin se on, kuin hermostunut pieni sika.

Se on. Se vain on. Muuta se ei voi. Ei voi. Ei voi, saatana. Ei voi. On hikinen ja erikoinen. Ampuu itseään jalkaan ajoittain. Valtavalla hirvikiväärillä ampuu se. Aina ampuu oikeaan takajalkaan. Jalka turpoaa, haisee ja on huono. Sitten mäyräkoira on viistoittain itsensä kanssa. Hermostuneesti. Ja haisee erittäin, erittäin pahalle. Aina haisee, mutta ei niin pahalle aina kuin nyt.

On ajoittain hahmo. Kellertävä, kummallinen hahmo. Aina huutaa. Huutaa kuin hermostunut sika. Erittäin hermostunut sika. Lemuaa vanhalle siiderille. Siiderille lemuaa. Hampaissa on outoa, kellertävää töhnää. Töhnää se nimenomaan on, näyttää kuin jonnekin unohtuneelta, ihmeelliseltä aineelta.

Patukoi hännällään. Pam pam pam ja pam. Patukoi. On riehakas. Edes kerrankin. Syyttää kaikesta kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää. Syö hitaasti ja hikoilee. Hikoilee hyvin hiljaa. Yksin. Aina yksin on se. Armottoman yksin.

Kiroilee itsekseen. Kiroilee ja sadattelee kuin ylös singahteleva salama. Musta ja erikoinen salama. Erittäin, erittäin erikoinen. Jollain tapaa kupera kun koveraksi hiottu peili. Takaa kova, keskitäyteläinen. Aika lailla hintahtava. Eli siis suoraan sanotuna: täysi homo. Homokin se on. Tuo mäyräkoira. Se on homo se. Homo se on. On se. Homo.