Se on nyt tämä Tuulia Jollan saimaimellys ollu kovasti otsikoissa ja ruudussa. Ihan siitä aikoinaan mestarielvikset tekivät elokuvan. Asia oli 30 vuotta sitten niin tapetilla ja in, että ihmekumma ettei Cannen kannut ropissu laariin.

 

Peruste ja syy tälle kirjoitelmalle on ainoastaan ja vain muuan ilta kun televisiosta hampaidenpesun ajan katsoin elokuvaa, jossa esitettiin tunnelmia höyrylaivalta Saimaalla sekä esiintymistilaisuutta jossain "rannikkokaupungissa". 

 

Joitain hajanaisia muistikuvia 30 vuoden takaa vielä tavoitan. Olisiko ollut niin, että huhuja kuultuani sitä olis ollu halukas osallistumaan tuuliajollaistaviin tapahtumiin. Mutta eipä tieten järjestynyt tilaisuutta matkustaa paikalle kokemaan isänmaallisen rokkenrollin ylevöittävää ilosanomaa.

 

Parempi niin. Nyt, aikuismaisesti järkevöityneenä ja kenties jopa viisastuneena kaikki se, minkä arviolta viiden - kymmenen minuutin aikana ohimentyäänkään näin, todistaa suurta huomiota ja ylistystä keränneiden rokkiristiljöiden henkisestä alamittaisuudesta ja juuttumisesta jonnekin puperdeettiseen jälkihikivaiheeseen: Kännispäissään röhistään; Poltetaan tupakkaa ja heitetään paskaläppää spitaalisista.

 

Entäpä sitten lavaesiintyminen? Keuhkoahtautunutta kähinää, mitä nyt Uppo-Normin vokalisti väkinäisesti sätkytteleiksen, että edes joltain näyttäis. Hassiskoneiston pelimannet tarjosivat myötähäpeää täyslaidallisen: Aivan liian nopeatempoista vispaavaa hytkymistä on esityksensä. Laulusolistilla sentään ripaus sisäisen välttämättömyyden piiskaamaa aitoutta.

 

Lopputulemana teenkin päätelmän, mikä pätee moneen aikaan, paikkaan ja tapaan: Kun ei tee mitään, kun ei mene minnekään, tekee vähemmän virheitä.

 

Että se positiivisesta ajattelusta.