Tilastoapina Statsin kanssa kiivettiin vastatuuleen Peurunkamassiivin rinnetietä. Ilma nyt oli, mitä hutikuussa on, muutaman asteen plussalla. ¤Ei voi moittia. Iloisina virtasivat vedet jokaikisessä maantienojassa. Jos jossain tasanteella alavampaa tai jopa monttua, siellä lillui varastoituneena ehkä jopa satoja kuutioita sulavesiä, poisvirtaamista tai vaihtoehtoisesti haihtumista/soistumista odotellen.

>Taas mentiin muutamansadan metrin mittaista maantiesuoraa. Viistosti ylämäkeen. Vastatuuleen. Ei mittään, polkien tietenkin. Vispaten pienimmällä mitä rattaista löyty. Statsi kyllä jakso painaa, se kun on kone eikä tiedä hapottamisesta mitään¤. Mutta entä minä. Koville otti. Ja tuuli vain yltyi. Vaan eiköpä tuolla jo auringon valo loimotteleikse metsän puihin! Kyllä siitä vielä vapuksi helteiset kehittää. Sulaa järvistä jäät, sulaa loputkin lumet, aina synkeimpien korpimetsien kivenkoloja myöten.

#Muistan kuinka joskus lapsena löydettiin juhannuksen aikaan metsästä sammalpeitteisen ison kiven juurelta jäätä. Vielä tavattomampaa oli kun käytiin pohjoisen reissulla Kilpisjärvellä ja Pohjois-Norjassa. Siellä oli keskikesällä tien vieressä arviolta nelimetrisiä lumipenkkoja! No, Norjassa nyt on ympärivuotisia lumihuippuja. Ruotsissa Abisko ja Kebne, Norjassa Jotunheim ja Glittertind ja monet monet muut kohdat Skandeilla/Kölillä. Haltinkin korkein kohta norjalaisten puolella, tottapa sielläkin kesäisin lumille<~>pääsee*...

 

Peurunkajärven pinnan tasolta <massiivin päälle on nousua varmaan satoja metrejä. Ainakin siltä tuntui. Kun kysyin Statsin mielipidettä, se arvelei, ettei tunnu miltään, kun ei ole ohjelmoitu sellasia miettimään.

 Nyt meni ohi betoniauto. On se vaan niin helppoa, senkun painaa perse homeessa kaasua tai vääntää kahvasta. Mäet ylös alas höyhenenkevyesti. Perille viedään raskaskin taakka.# Sujuvasti. Nopeasti. Mutta mitäpä tuumii lökäpöksyissä autokuskin hautunut ahteri pitkän ajopäivän päätteeksi? Entä motoristin nahkahousuihin sullotut sukukalleudet? ”Minä en perseitä saati niiden hajuja tahi vaahtoutumisen tilaa mieti”, kuittasi Statsi. Niinhän se tietenkin on. Itse kukin omalla tavallaan. Hajun kanssa tai tuuletellen.^

Eikö tämä mäki pääty koskaan! Pätkä suoraa nousua, mutkan jälkeen sata metriä tasaisempaa ja taas nousua. Mistä näitä ylämäkiä riittää! Vittu, tie vasiten linjattu kaiken korkeimman kautta! Viimein, massiivin laelta avautui=näkymä Vehniän Alapohjaan. Kilometrin matkalla alas koko noustu matka, ei sentään satoja metrejä, korkeintaan 80.

Ilmavirta jäähdyttää! Siinäs olikin vastatuulen ja alamäkihujun jälkeen olo kuin jääkaapista nousseella: Kohmeinen! Statsi laski koordinatit suorimman mukaan. Soratietä, kapearenkaiselle pahinta myrkkyä ikinä. Mutta sitä ei kauan jaksanu murehtia, kun määränpään suunnalla taivas kohosi synkkänä muurina. Kohti ja kovaa, päälle tulossa. Vyöryen kuin mikäkin tsunami!

Ei auta. Sinne heti. Jos vain sekaan mahtuu.§ Onko tuo kirkas läiskä aurinko? Paljon mahdollista. On se...

 

Kohta se alkais. Tuuli, vaikka etenemissuunta oli aiempaan vastatuuliosuuteen kääntynyt lähes 180 astetta, oli taas+yhä vastainen. Teki häjyä edetä tasaisellakaan. Puuskittaista. Kaataako puita? Sitten... vaakasuoraan. Ensin rakeita. Jo ripotteli vesiä. Tippoja, pisareita. Avasi lievän suihkun, avsi... saavihanan! Eikun etenpäin vain.

 

”Ei pidä jäädä sateeseen palelemaan”, sanoi Statsi ja sotki menemään niin että rapakaareton roiski pitkin selkää. Hetken maisema oli kuin sumussa. Mitään yksityiskohtia ei erottanu. Tunsin vain, että kaikki kastuu. Hanskat, takki, housut, kylmän viiman kohmettamat jalat. En enää vaivautunu kommentoimaan Statsille asiaa, se ei kuitenkaan olis tajunnu, jos olisin sanonu, että nyt on tilanne ”hard core - extreme survival”.